Helsinki Zen Center

UUTISIA

Tilojamme vuokralle

Työ/hoitohuoneessa on nyt vapaata tilaa vuokrattavaksi maanantaisin klo 08:00-17:00 sekä tiistaisin ja keskiviikkoisin klo 08:30-17:00, vuokra 130 €/kk. Kysy vapaita tiloja ja muita hintoja sähköpostilla: , tai puhelimitse: 045 235 2871. Vuokraukset otetaan vastaan sähköpostitse. •  Lue lisää

Zendo 2/2018 ilmestynyt

Uusin Zendo-lehti on saapunut Helsinki Zen Centerille. Jäsenet voivat istumisen yhteydessä hakea omansa. •  Lue lisää

Talkoot Kolumäessä 19.4., 1.5., 11.5., 30.5. ja 15.6.

Pidämme keväällä ja kesällä useampia talkoopäiviä tulevassa harjoituskeskuksessamme Kolumäessä Jokelassa. •  Lue lisää

Zazenkai 19.5.

Sunnuntaina 19.5.2019 järjestetään zazenkai, koko päivän istuminen, klo 11:00-19:00. Daisanin ja dharmapuheen pitää zenpappi Mitra Virtaperko.  •  Lue lisää

Introduction to Zen in English May 26th

Helsinki Zen Center will be giving an introductory workshop on traditional Zen Buddhist meditation, or zazen, on Sunday, May 26th 2019, 12:00 - 16:30. The location is Kalevankatu 4, Helsinki. •  Lue lisää

Olemassaolon kolme tunnusmerkkiä

Kanja-roshin kirjoitus julkaistaan Tidningen Zendo'ssa vuonna 2004. Kääntänyt Maria Cajanus.

Philip Kapleau-roshi kirjoittaa teoksessa The Three Pillars of Zen : "Sen lisäksi, että zazen rikastuttaa ihmisen persoonallisuutta ja vahvistaa hänen luonnettaan, se myös valottaa niitä olemassaolon kolmea tunnusmerkkiä, joista Buddha puhui."

Mitä nämä tunnusmerkit ovat?

  • Ensimmäinen on: kaikki tässä maailmassa, kaikki asiat ja esineet ovat pysymättömiä, siis myös ajatuksemme, tunteemme ja havaintomme. Ne saavat alkunsa tiettyjen ehtojen ja edellytysten seurauksena ja lakkaavat olemasta kun muita ehtoja tulee.
  • Toinen tunnusmerkki on: elämään kuuluu tyytymättömyys, tai kärsimys.
  • Kolmas on: millään ei ole omaa riippumatonta olemassaoloa perimmäisessä merkityksessä. Kaikki muodot ovat pohjimmiltaan tyhjiä ja ovat siten keskinäisesti toisistaan riippuvaisia energiamuodostumia jatkuvassa muutoksen tilassa. Mutta samanaikaisesti muodoilla voidaan sanoa olevan tilapäinen tai rajoitettu todellisuus ajassa ja tilassa, samalla tavoin kuin se mikä tapahtuu valkokankaalla on todellista elokuvana, mutta muussa mielessä tapahtumia ei ole olemassa.

Kapleau-roshi jatkaa:

"Zazenin avulla ensimmäisestä totuudesta - siitä, jonka mukaan kaikki muodostumat ovat haihtuvia eivätkä koskaan pysy samana hetkestä toiseen, vaan ovat ohikiitävän lyhyitä ilmentymiä alati jatkuvassa muutoksen virrassa - tulee välitön henkilökohtainen kokemus. Rupeamme näkemään ketjun, jonka ajatuksemme, tunteemme ja mielialamme muodostavat, kuinka ne ilmestyvät, kukoistavat hetken ja kuolevat sitten pois. Alamme tajuta, että tämä kuoleminen on kaiken elämää, aivan kuten kuluttava liekki on kynttilän elämä."

Itse elämä kuluttaa kynttilää ja saa sen hitaasti katoamaan ja muuttamaan muotoaan. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Kirjassaan Zen - tie depression läpi, Philip Martin kirjoittaa myös katoavaisuudesta. Ensin hän siteeraa Shunryu Suzukia: "Se, että on nähnyt totuuden olevaisen luonteesta ei tarkoita, että täytyy luopua jostain, vaan että on oivaltanut, ettei mikään ole pysyvää". Ei siis tarvitse luopua olemassaolosta vain siksi että on nähnyt sen läpi. Philip Martin kirjoittaa, että masennuksen vallassa olemme tuskallisen tietoisia kaiken katoavaisuudesta ja pysymättömyydestä. Kuoleman ajatukset voivat rasittaa mieltä. Pohdimme omaa kuolemaamme ja sitä, että tulemme menettämään meille läheiset ihmiset, että tulemme menettämään kaiken, millä on meille merkitystä. Tuntuu hyvin kipeältä tajuta, ettei mikään säily ikuisesti. Philip Martinin kuvaus niistä tunteista, ajatuksista ja olotiloista joita syntyy masennuksen aikana, tuo helposti mieleen zenin harjoituksemme ja sellaiset seikat, joita voi kokea esimerkiksi sesshinin aikana. Sen oivaltaminen, ettei mikään pysy ikuisesti, saattaa tuntua hyvin kipeältä. Masennuksesta kärsivälle tämä oivallus voi olla hyvin voimakas. Mutta vaikka nämä katoavaisuuden ajatukset voivat olla äärimmäisen tuskallisia, ne aukaisevat samalla oven yhteen Buddhan julistamista totuuksista: että mikään ei ole pysyvää, tai toisella tavalla ilmaistuna: kaikki mikä on koostunut, hajoaa ennemmin tai myöhemmin taas erilleen.

Tämä on totuus, jota monet meistä yrittävät koko elämän ajan kieltäytyä näkemästä, tai yritämme unohtaa sen. Olette varmaan kokeneet, että joidenkin mielestä buddhalainen oppi olemassaolon kolmesta tunnusmerkistä on hyvin pessimistinen tai kielteinen. Usein tämä johtunee siitä, että oppi ilmaistaan hyvin jyrkästi, kuten "kaikki on kärsimystä" sen sijaan että sanottaisiin "elämä on epätyydyttävää". Mutta tämä ei varmaan ole ainoa syy. Syy siihen, että moni reagoi tällaiseen ilmaukseen niin voimakkaasti on se, että juuri sitä emme halua nähdä, että monet meistä tekevät kaikkensa ollakseen näkemättä sitä. Siksi Buddhan isä päätti antaa poikansa elää suojattua elämää palatsissa eikä päästänyt tätä ulkopuolelle näkemään vanhuutta, kärsimystä ja kuolemaa. Hän ei halunnut nähdä omaa tuskaansa, jonka tällaiset tilat aiheuttivat. Kuinka usein toimimmekaan näin niitä kohtaan, jotka ovat meille läheisimpiä, ehkä erityisesti lapsiamme kohtaan. Kuvittelemme ehkä, että suojaamme lapsiamme tuskalta ja kärsimykseltä, mutta itse asiassa lienee usein kyse siitä, ettemme halua kohdata kärsimystä omassa itsessämme. Tässä kulttuurissa meistä on tullut asiantuntijoita kärsimyksen ja tuskan välttämisessä, jopa niin taitavia, että joskus voimme leikkiä, ettei niitä ole olemassakaan.

Philip Martin kirjoittaa:

"Depressioni aikana näin kaiken rappion ikään kuin köynnöskasvina, joka avautuu kaikkialla ympärilläni vain hetkellisiin katoavaisuuden kukintoihinsa. Tämä katoavaisuus tuntui mitätöivän kaikki ponnisteluni; oli kuin kaikki, mihin ryhtyisin olisi turhaa ja toivotonta. Millään ei olisi mitään merkitystä, sillä meillä ihmisillä ja meidän kokemuksillamme ei olisi kuitenkaan mitään jatkuvuutta. Mielekkyyden löytäminen ja yritykset saada jotain aikaiseksi tämän katoavaisuuden keskellä voi vaikuttaa kuin yrittäisi pestä savikokkaretta puhtaaksi mutalammikossa, kuten opettajani Katagiri-roshi sanoi. Mutta, hän samalla lisäsi, meidän tehtävämme on jatkaa eteenpäin kaiken tämän toivottomuuden keskelläkin."

Zenharjoituksessa meidän täytyy joskus kohdata juuri tämä toivottomuus itsessämme. Meidän on saavutettava sellainen olotila, jossa olemme menettäneet kaiken toivon, missä emme enää näe minkäänlaista ulostietä. Tätä mielentilaa ei voi suoraan verrata depressioon. Se on syvän samadhin ja syvän epäilyksen tila. Tunnemme kaiken toivon hävinneen. Juuri siellä taivaan portit aukeavat.

"Kaiken katoavaisuus on perussyy suureen osaan kärsimystämme", sanoo Buddha. Tai oikeammin sanoen: ei katoavaisuus itsessään, vaan se että kieltäydymme näkemästä sitä ja sopeutumasta siihen. Kärsimyksemme perusta on se, että takerrumme ihmisiin ja asioihin, että yritämme itsepäisesti löytää jotain ikuista ja pysyvää vaikka mitään sellaista ei ole. Haluamme, että se mistä saamme iloa ja nautintoa säilyy samanlaisena. Voimme jopa kuvitella, että me itse säilymme sellaisina kuin olemme tai sellaisina kuin olemme olleet. Mutta totuus kaiken pysymättömyydestä ei merkitse ainoastaan, ettei mikään säily ikuisesti vaan myös, ettei mikään pysy muuttumattomana. Maailma ympärillämme muuttuu, samoin kuin me itse muutumme lakkaamatta. Siksi kuolema ei ole olemukseltaan erilaista tässä maailmassa, missä kaikki on alituisen muutoksen tilassa.

Haluamme muuttua ja emme halua muuttua. Mutta ajattelemme tätä muutosta ja suhtaudumme siihen eri tavoilla. Kun olemme lapsia, haluamme kovasti kasvaa aikuisiksi. Samalla lapset ovat myös erittäin vanhoillisia. He tahtovat, että heidän vanhempansa ja isovanhempansa pysyvät sellaisina kuin ovat aina olleet, että nämä ovat samanlaisia silloinkin kun lapset itse muuttuvat ja kehittyvät. Tämä pysyvyys tuntuu hyvin turvalliselta. Mutta ei ole eduksi lapsille, että yrittää ylläpitää tätä harhakuvaa heidän puolestaan. On vanhempia, jotka säilyttävät lasten huoneen samanlaisena, jotta heidän 40-vuotias lapsensa voisi tulla kotiin ja asua samassa huoneessa, joka hänellä oli pienenä. Siinä tilanteessa voi olla niin, että molemmat osapuolet pitävät kiinni jostakin, joka on kadonnut kauan sitten.

Kun äitini muutti pois talosta, jossa olin kasvanut ja elänyt pääasiassa koko elämäni, se oli suunnattoman vapauttavaa. Olin hieman yli kaksikymmenvuotias eikä minulla ollut paljoa rahaa, joten hän tarjoutui maksamaan minulle siitä, että siivoaisin koko talon tavaroista, mihin kiitollisena suostuin. En tiennyt, miten valtavan suuri tehtävä se olisi. Mutta noista päivistä ja viikoista jolloin kävin läpi kaiken, heitin tavaroita pois ja siivosin, tuli eräänlainen hidas ja vakaa puhdistumisprosessi, työstämistapahtuma jonka ansiosta saatoin jättää menneen elämän taakseni. Toki teki kipeää luopua entisestä kodista ja jättää paikka muille ihmisille. Mutta asiaan liittyy eräs hauska seikka: äitini vaihtoi asuntoja erään perheen kanssa, jolla oli huoneisto lähistöllä ja jotka alkoivat muuttaa taloon samanaikaisesti kuin me muutimme ulos. Eräänä päivänä kun tulin taas jatkamaan siivoamista, niin ylinnä heidän laatikoidensa päällä seisoi buddhahahmo. Kävi ilmi, että perheen isä oli buddhalainen, mikä ei tuntunut pelkältä sattumalta. Kun he sitten olivat asettuneet asumaan, he pystyttivät suuren buddhan kuvan talon edustalle. Siispä nykyään kun kuljen siitä ohi matkalla kotiin äitini luokse, näen vanhan lapsuudenkotini ja buddhan kuvan. Mielelläni jätin tämän vanhan kodin buddhalle!

Myös vanheneminen on meille usein vaikeaa. Kun on vielä suhteellisen nuori ja kuulee sanan vanheneminen, ajattelee vanhoja ihmisiä. Kun lähestyy keski-ikää, huomaa, ettei vanheneminen ja vanhenemisen tuska liity pelkästään vanhoihin ihmisiin. Alkaa huomata muutoksia ruumiissaan: ryppyjä, hiusten harmaantumista, näön huononemista. Elämän ja ruumiin katoavaisuus hiipii hitaasti tietoisuuteen. Kuulin äskettäin keskustelun siitä, että on nuoria, jotka ovat alkaneet jälleen käyttää teitittelyä sinuttelemisen sijasta. Minulle on sattunut pari kertaa, että parikymppiset nuoret ovat teititelleet minua. Se ärsytti minua silloin jonkin verran ja kun mietin, miksi näin kävi niin tajusin syyksi sen, että tunsin itseni vanhaksi. Ajattelin, etteivät he olisi ikinä puhutelleet jotakuta ikäistään sillä tavoin. Emme halua nähdä, että vanhenemme. Se muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme, omasta katoavaisuudestamme. Koko kulttuuristamme on tullut absurdi, järjenvastainen todiste siitä, kuinka alituisesti yritämme peitellä vanhenemista ja muutosta, kauneusleikkauksilla ja erilaisilla kuureilla. Ryppyjen ehkäisyvoiteisiin on satsattu voimakkaasti viime aikoina - naisille nimittäin. Ja kun on voidellut itsensä, niin tulee hymyillä ja sanoa: "Koska olen sen arvoinen!" Mikä viesti se on? Olemme vanhenemisen arvoisia, sen arvoisia että saamme tämän ihmeellisen mahdollisuuden.

Kirjassa Zen - tie depression läpi Philip Martin kirjoittaa:

"Tahtoisimme mielellämme tuntea, että seisomme tukevalla maaperällä, että elämme turvallisessa ja samanlaisena säilyvässä maailmassa. Mutta jos valitsemme tämän asenteen ja yritämme takertua tällaiseen pysyvyyteen, huomaamme pian astelevamme tyhjän päällä. Olemme kuin vanhojen piirroselokuvien kojootti, joka juoksee kallion reunan yli ja huomaa yhtäkkiä, ettei sen jalkojen alla olekaan mitään. Jokainen puutarhuri tietää, että juuri muuttuvaisuudessa ja katoavaisuudessa piilee puutarhan kukkaloiston suurenmoisuus. Puutarhan kauneus syntyy muutoksen hiljaisesta aallokosta, jatkuvista muotojen ja värien vaihteluista. Maailman kauneus syntyy tästä samasta jatkuvan muutoksen liikkeestä. Voimme astua tähän kauneuden todellisuuteen, keskelle tätä kaikkea, mikä kuolee ja syntyy taas uudelleen kaikkialla ympärillämme."

Keväällä näemme tämän muutoksen ja katoavaisuuden hyvin selvästi: kaikki maassa olevat kuolleet lehdet, joista tulee ravintoa uusille kasveille. Voi tuntua kipeältä, kun nuput puhkeavat. Voi olla vaikeaa hyväksyä syntymä siinä kuin kuolemakin. Kirjassa Zen - tie depression läpi on kappale, joka käsittelee juuri kuolemaa:

"Eräs roshi on sanonut: ´Ihmiset ajattelevat, että vain muut kuolevat. He unohtavat, että ennemmin tai myöhemmin on myös heidän vuoronsa. Tee tästä yhdestä ainoasta sanasta "kuolema" johtotähtesi, tutkien sitä ja antaen kaiken muun mennä menojaan.´ Tietoisuus kuolemasta muistuttaa meitä siitä, miten arvokas elämä on ja auttaa myös asettamaan oman elämämme ongelmat kohtuullisempiin mittasuhteisiin. Tällainen tietoisuus ei kuitenkaan vähennä pelkoamme kuolemaa kohtaan. Tarina kertoo Buddhan aikaan eläneestä naisesta, jonka lapsi oli kuollut. Nainen toi kuolleen lapsensa Buddhan eteen ja kysyi, voisiko tämä herättää lapsen henkiin. Buddha vastasi, että kyllä hän voisi, jos nainen toisi hänelle sinapinsiemenen sellaiselta perheeltä, joka ei ollut kohdannut kuolemaa; vanhempien, lasten tai ystävän kuolemaa. Nainen lähti innokkaana etsimään tällaista sinapinsiementä. Palatessaan tyhjin käsin hän oli oppinut, että kukaan ei säästy kuolemalta. Jokainen meistä hämmästyy kuullessaan ihmisistä, jotka menevät naimisiin, vaikka toinen pariskunnasta on todettu kuolemansairaaksi. Tarvitaan varmaankin suurta rakkautta ja suurta rohkeutta uskaltautua tällaiselle pelottavalle tuskien taipaleelle; päättää rakastaa tätä toista ihmistä, vaikka tietää, että hänet pian riistetään pois. Mutta eikö meidän kaikkien elämä ole juuri tällaista? Me jatkamme eteenpäin, vaikka myös me olemme täällä vain pienen hetken. Me jatkamme elämäämme päivästä toiseen, vaikka jokainen päivä voi olla viimeisemme, rakastaen toisia yhtä hauraita ihmisolentoja, jotka ovat yhtä heikoin sitein elämään kiinnittyneitä kuin me itsekin. Eikö tämä vaadikin suurta rohkeutta ja suurta rakkautta?"

Kuoleman läheisyydessä eläminen on itse asiassa jotain hyvin suurenmoista. Tarina kertoo eräästä nunnasta Intiassa, joka meni ulos ja kaivoi yhden lusikallisen maata joka ikinen päivä. Kun joku kysyi häneltä, mitä hän teki, nainen vastasi, että hän oli saanut tämän tehtävän opettajaltaan. "Joka päivä kaivan hiukan lisää omaa hautaani", hän sanoi. Toinen tarina kertoo henkisestä opettajasta, joka selitti, miksi hän arvosti suuresti sitä teekuppia, josta hän joi. Minulle tämä muki on jo hajonnut", hän sanoi .

Buddha itse aloitti etsintänsä nähtyään vainajan ruumista kuljetettavan viimeiseen lepoon. Kuoleman todellisuus on tuskallinen totuus. Juuri se antaa elämälle sen katkeransuloisen maun, sen kaihoisan pohjavireen. Mutta sellainen on todellisuus. Masennuksen aikana ihminen saa mahdollisuuden tarkastella maailmaa ilman tavanomaisten silmälappujemme suojaa, suunnilleen samoin kuin se, joka harjoittaa zazenia tai henkilö, joka päättää mennä naimisiin kuolettavasti sairaan ihmisen kanssa.

Zazenissamme me teemme tietoisen valinnan. Vaikka meidän elämämme, kuten kaikkien muidenkin elämä päättyy kuolemaan, voimme päättää ponnahtaa ulos maailmaan ja elää kokonaisesti ja täysillä. Vanha buddhalainen tarina kertoo suuresta tiibetiläisestä mestarista Marpasta, Milarepan opettajasta , joka oli menettänyt vanhimman poikansa. Kun hänen oppilaansa tulivat hänen luokseen, näkivät he mestarin surevan syvästi. Hän nyyhkytti ja vaikeroi ääneen. Hämmästyneinä näkemästään oppilaat kysyivät: "Mutta mestari, kuinka sinä voit itkeä tuolla tavoin? Sinähän olet opettanut meille, että kaikki on pelkkää pysymättömyyttä, illuusiota?" "Niinhän se tosiaankin on", vastasi Marpa, "ja lapsen menetys on kaikista illuusioista tuskallisin". Päämääränä ei siis ole, ettei meidän enää tulisi tuntea surua ja kaipausta. Sen sijaan voimme päästää esiin kaikki tunteet, joita meillä on ja antaa sydämemme pysyä avoimena tuskasta huolimatta. Rakastaa maailmaa siitä huolimatta, että se on kuoleman leimaama. Sillä samanaikaisesti syntyy elämä uudestaan kaikkialla ympärillämme. Tämän voimme nähdä selvästi. Samalla kun suremme sitä mikä häviää, iloitsemme tästä maailmasta, joka jatkuvasti luo itseään uudestaan, kasveista, jotka puhkeavat kukkaan ja lapsista, jotka syntyvät.

Kirjasta The Three Pillars of Zen voi lukea seuraavaa kärsimyksestä ja tyytymättömyydestä:

"Kärsimyksen tai tyytymättömyyden pohjalla on itsekäs halu sekä pelko ja kauhu, joka syntyy tietämättömyydestämme elämän ja kuoleman oikean luonteen suhteen. Tämä tulee itsestään selväksi jokaiselle, joka zazenin avulla ajautuu kohtaamaan itsensä. Zazen tekee meille myös selväksi, että se mitä kutsumme kärsimykseksi, onkin omaa arviointiamme sen tuskan suhteen, jonka olemme työntäneet syrjään. Jos taas rohkeasti hyväksymme tuskan, niin se voi toimia keinona saavuttaa vapaus. Tämä voi vapauttaa meissä luonnollisen myötätunnon ja rakkauden samalla kun se saa meidät kokemaan nautinnon ja ilon uudella tavalla, entistä syvemmin ja puhtaammin."

Zen - tie depression läpi kertoo kärsimyksestä:

"Välillä emme edes huomaa, miten tuska on saanut meidät valtaansa. Emme ehkä edes tunne tuskaa tietoisesti, koska olemme niin keskittyneitä pakenemaan sitä. Tämä pakeneminen voi myös tulla meille niin tutuksi, että jatkamme juoksemista ja taistelua vaikka tuska olisi jo hellittänytkin. Ensimmäinen totuus, josta Buddha puhui, on se että kaikelle elämälle on luonteenomaista dukkha. Tämä sanskriitinkielinen käsite käännetään useimmiten sanalla "kärsimys". Tarkemmin ottaen se merkitsee tyytymättömyyttä; sitä vääjäämätöntä tosiasiaa, että elämme maailmassa, jossa joudumme jatkuvasti kokemaan sekä fyysistä että psyykkistä tuskaa. Vieläpä tyydytyksen hetkiinkin luikertelee huoli - huoli siitä, että tämä nautinto loppuu, että se riistetään meiltä pois. Kun lakkaamme juoksemasta pakoon depressiotamme, voimme pysähtyä tutkimaan tuskaamme, suunnata rakastavan huomiomme sekä siihen että omaan itseemme. Tulemme oman tuskamme asiantuntijoiksi ja opimme tuntemaan kaikki sen ilmenemistavat. Melkeinpä poikkeuksetta se ilmenee fyysisesti. Ehkä koko keho tuntuu oudon kylmältä, tai tunnemme ahdistavaa puristusta rintakehässä, tai kenties sydämessä tuntuu viiltävää kipua. Vaikka omaan tuskaansa tutustuminen saattaa aluksi tuntua pelottavalta, huomaamme pian, että mitä avoimemmin sitä lähestymme sitä vähemmän uhkaavalta se vaikuttaa. Ensin voimme pelätä, että tuska on niin voimakasta, että emme ehkä kestä sitä. Mutta pikkuhiljaa huomaamme, että se tuska, jonka aiheutamme taistelemalla vastaan, välttelemällä sisäisen tuskamme kohtaamista, on loppujen lopuksi vähintään yhtä voimakas jollei voimakkaampikin kuin tämä yksinkertainen ja paljas tuskan tunne sisällämme.

Niin tulemme sitten kolmanteen olemassaolon tunnusmerkkiin, joka on tyhjyys. Vähitellen zazen alkaa näyttää meille, että kaiken olemassaolon pohjana on tyhjyys, josta kaikki syntyy lakkaamatta ja johon kaikki ikuisesti palaa takaisin. Tämä tyhjyys on avointa, positiivista ja elävää. Todellisuudessa se ei ole muuta kuin auringonnousun kauneus tai suuren sinfonian harmonia. Kun tuo ääretön buddhaluonto murtautuu esiin tietoisuudessamme, merkitsee se sitä, että nielaisemme koko maailmankaikkeuden ja kaikki vastakkaisuuden ja erillisyyden tunteemme lakkaavat. Niinpä Shakyamuni Buddha saattoikin huudahtaa: kaikissa taivaissa, kaikissa maailmoissa, vain minä olen korkeasti kunnioitettu. Ja Dogen sanoo: "Buddhan tien ymmärtäminen on itsensä ymmärtämistä. Itsensä ymmärtäminen on itsensä unohtamista. Itsensä unohtaminen on kokea maailma puhtaana objektina. Kokea maailma puhtaana objektina on päästää irti ruumistaan, omasta mielestään, sekä itsen ja ei-itsen ruumiista ja mielestä, ja antaa niiden pudota".

Minättömyydestä puhuttaessa Philip Martin lainaa Lewis Carrollin tarinaa Liisa Ihmemaassa:

"´Kuka sinä olet?´ kysyi kaalimato. Liisa vastasi ujostellen: ´Minä - minä en oikein tarkkaan tiedä - juuri tällä hetkellä siis, mutta sen ainakin tiedän, kuka olin aamulla herätessäni. Mutta minä olen varmaan muuttunut monta kertaa sen jälkeen.´ Buddhalaisuus on tutkinut syvällisesti havaintoamme minästä ja tullut siihen tulokseen, että itse asiassa ei ole olemassa mitään erillistä, konkreettista, muuttumatonta minää. Myös pitkään meditaatiota harrastaneelle tämä saattaa olla vaikea asia kohdata. Minättömyyttä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, ja konkreettisena kokemuksena se voi ensin tuntua pelottavaltakin. Välitön reaktiomme tällaiseen väitteeseen, ettei erillistä minää ole, on epäusko. Kokemuksemme kertoo meille, että on olemassa itsenäinen, konkreettinen minä. Kaikki väitteet, ettei tätä minää olisi, tuntuvat varsin kaukaa haetuilta ja absurdeilta. Mutta kun mietimme tätä kaikkea tarkemmin, voimme alkaa ymmärtää, mistä on kysymys."

Syvään juurtuneella uskollamme erilliseen ja itsenäiseen minään on meille suuri merkitys, etenkin lapsuuden kehityksen aikana. Muistamme kaikki, kuinka teini-ikäisinä ponnistelimme osoittaaksemme olevamme erilaisia, omaleimaisia yksilöitä ja että juuri meillä on merkitystä. Myös aikuisina luomme usein itsellemme tietoisen henkisen ulkokuoren, minä-naamion, tehdäksemme sopivan vaikutuksen työnantajaan tai uuteen kumppaniin, tai vain sulautuaksemme joukkoon. Tai päinvastoin, että emme sulautuisi joukkoon, vaan erottuisimme eduksemme. Eiväthän teini-ikäiset ole ainoita, jotka haluavat olla erikoisia.

Luomme enemmän tai vähemmän tietoisesti minän, muodostelman, joka koostuu sisäisistä mielikuvista ja ulkoisista toimintamalleista, jotka vastaavat tarpeitamme. Tätä minää olemme valmiit puolustamaan mihin hintaan hyvänsä. Mutta tämä on vain keinotekoinen luomus, mielikuvituksen tuote. On kuin yrittäisimme puolustaa unta, usvaa. Kuten Timanttisutrassa sanotaan: "Salama. Kastepisara." Se, minkä käsitämme itsenäiseksi ja pysyväksi minäksi, on itse asiassa dynaaminen ilmiö, alituisessa muutoksen tilassa oleva prosessi. Kaiken keskinäinen riippuvuus on yksi olemassaolon perusta. Olemme läheisesti yhteen kietoutuneita kaiken muun kanssa tässä maailmassa. Olemassaolomme on riippuvainen äärettömän monista syistä ja voimista, ja elämme lukemattomien olentojen joukossa, jotka kaikki ovat osa samaa verkostoa. Joten sen sijaan, että ajattelisimme, että minämme on jossain sisällä ruumiissamme ja muodostaa olemassaolon keskipisteen, voisimme oikeammin sanoa, että minämme on koko tämä maailma, kaikki mikä on olemassa.

Depression aikana muodostuu ikään kuin aukko tietoisuuden jatkuvaan hälinään, aukko jossa muisti joksikin aikaa lakkaa luomasta omaa historiaansa. Tämä aukko antaa meille tilaisuuden nähdä totuuden: erillisen ja pysyvän minän puuttumisen. Voimme kohdata tämän totuuden myös zazenin aikana, kun "kadotamme itsemme". Tämä kokemus on sekä huikaiseva että vapauttava. Jos avaudumme tuskallemme, emmekä koveta itseämme sitä vastaan, voimme lähestyä käsitystä itsestämme joka on avarampi eikä niin yksiselitteisen rajoitettu. Voimme kokea, kuinka avoin ja avara olemuksemme sulkee sisäänsä koko maailman.

Tässä alituisessa muutoksessa siis elämme. Ei ole mitään kiinteää, pysyvää, ei mitään minkä voisimme tietää tai varmasti ennalta arvioida. Kaiken muuttuminen, se että koko ajan kuolemme ja synnymme uudestaan, antaa myös ihmeellisen vapauden. Tässä elämässä on loputtomia mahdollisuuksia. Joten mitä meidän tulisi tehdä? Niin, meidän on paljastettava tämä mahdollisuus, poistettava peite sen päältä. On annettava kuoren, jonka sisään olemme sulkeneet itsemme, hitaasti pehmetä, sulaa, vuotaa kuin kyyneleet ja valua maahan. Siellä alla on jotain pehmeää ja ilmavaa. Lämmintä, vastaanottavaa ja rentoa. Tasapainoista.