Helsinki Zen Center

UUTISIA

Tilojamme vuokralle

Työ/hoitohuoneessa on nyt vapaata tilaa vuokrattavaksi tiistaisin klo 08:30-17:00, vuokra 130 €/kk. Kysy vapaita tiloja ja muita hintoja sähköpostilla: , tai puhelimitse: 045 235 2871. Vuokraukset otetaan vastaan sähköpostitse. •  Lue lisää

Zendo 1/2019 ilmestynyt

Uusin Zendo-lehti on saapunut Helsinki Zen Centerille. Jäsenet voivat istumisen yhteydessä hakea omansa. •  Lue lisää

Zazenkai 6.10.

Sunnuntaina 6.10.2019 järjestetään zazenkai, koko päivän istuminen, klo 11:00-19:00. Zazenkain vetää sensei Sangen Salo, joka pitää myös teishon ja dokusanin.  •  Lue lisää

Johdantokurssi zeniin 12.10.

Lauantaina 12.10.2019 klo 10:00 - 14:45.  •  Lue lisää

Kaupunkiretriitti / City retreat 26.-27.10.

Pidämme Helsinki Zen Centerissä kaupunkiretriitin 26.-27.10.2019 sensei Sangen Salon johdolla. •  Lue lisää

Rohatsu-sesshin Lammilla / Rohatsu Sesshin in Lammi 10.-15.12.

Helsinki Zen Center järjestää viiden päivän rohatsu-sesshinin Lammilla Kataloisten koululla 10.-15.12.2019 sensei Sangen Salon johdolla. •  Lue lisää

Käärmeennahkamuuri

Kanja-roshin alkuperäinen kirjoitus ilmestyi Zenbuddhistiska Samfundetin julkaisussa "Tidningen Zendo" 1/2004. Suomentanut Anna Kekki.

Kerran kauan sitten eli käärme nimeltään Lohikäärmesydän. Lohikäärmesydämen elämä oli kovaa työtä sen suuren elämäntehtävän parissa: sen elämäntehtävänä oli käärmeennahkamuurin rakentaminen ja säilyttäminen. Muuri oli kulkenut perintönä sukupolvelta toiselle eikä Lohikäärmesydän oikeastaan tiennyt, mistä se alkoi ja mihin loppui, mutta se tiesi, että sen elämäntehtävä oli jatkaa muurin parissa siihen saakka, kunnes olisi liian vanha ja silloin joku muu ottaisi tehtävän vastaan. Lohikäärmesydämellä, kuten sen edeltäjilläkin, oli kyky luoda nahkansa todella usein. Se loi nahkansa ja kiinnitti sen toisten nahkojen viereen, ja taas se loi nahkansa ja kiinnitti sen toisten nahkojen viereen, ja niin sen elämä kului edelleen.

Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluivat ja käärmeennahkamuuri kasvoi kasvamistaan. Silloin kun Lohikäärmesydän ei luonut nahkaansa tai kiinnittänyt nahkaa muiden nahkojen viereen, sillä oli täysi työ luikerrella ympäriinsä tarkistamassa muuria sekä valvoa, että kaikki nahkat olivat kuten niiden kuului. Se oli aina hyvin, hyvin kiireinen. Muuri oli vuosien varrella ehtinyt tulla sekä korkeaksi että leveäksi, täyteen käytäviä, koloja, sakaroita ja torneja, ja ainoa, mitä sen yli saattoi nähdä, oli pienen pieni kaistale taivasta, ja päivisin kapea taivaansiivu oli vaalea ja öisin se oli tumma. Lohikäärmesydämen koko maailma koostui muurista, muurin rakentamisesta ja silmällä pitämisestä; niin oli aina ollut eikä se tiennyt mistään muusta.

Niin vuodet kuluivat ja Lohikäärmesydän jatkoi ennalta määrättyä elämäänsä. Mutta vuosien mittaan kasvoi sen hätä muurista samaan tahtiin kuin muurikin. "Ovatko kaikki nahkat niin kuin pitääkin? Ehdinkö tehdä kaiken? Entä jos muurille tapahtuu jotain?" Lohikäärmesydämen huoli johti siihen, että se työskenteli yhä enemmän ja enemmän, ja lopulta sillä ei ollut enää edes rauhaa nukkua öisin. Kun se yritti nukkua, epämääräinen vaaran tunne täytti sen unet ja sai sen kiemurtelemaan sinne tänne unissaan ja heräilemään tämän tästä.

Joskus huoli ajoi sen luikertelemaan pitkin muuria yön pimeydessä ja tarkistamaan, että kaikki oli kuten kuului ja että kaikki nahkat olivat paikoillaan. Lohikäärmesydämestä tuli yhä nääntyneempi ja hämmentyneempi, eikä se pian tiennyt, oliko päivä vai yö, ja sen täytti yhä enemmän paniikinomainen pelko siitä, että työskentelipä se kuinka paljon hyvänsä muurin parissa, se ei ollut koskaan riittävästi.

Eräänä päivänä, kun Lohikäärmesydän tapansa mukaan luikerteli ympäriinsä henki kurkussa, loi nahkaansa, kiinnitti nahkoja ja tarkisti kaikkea kerran, kahdesti ja kolmasti, tapahtui jotain odottamatonta. Lohikäärmesydän oli kaikkein korkeimmalla kohdalla muuria ja oli juuri luonut nahkansa ja kiinnittänyt sen muiden nahkojen viereen, kun se yhtäkkiä menetti tasapainonsa. Päätä pyörryttävän henkäyksen ajan se syöksyi, liukui ja luisui alaspäin ja alaspäin, kunnes tapasi maanpinnan niin että jysähti. Se makasi aivan hiljaa loputtoman pitkän tovin ennen kuin uskalsi avata silmänsä. Oli niin valoisaa! Se näki taivaan levittäytyvän yläpuolelleen ja kun se käänsi päätään, se huomasi olevansa aivan vieraassa paikassa. "Missä minä olen?" ajatteli Lohikäärmesydän pelästyneenä ja alkoi ihmeissään katsella ympärilleen. Se näki muurin, mutta aivan toisella tavalla kuin aiemmin. Muuri kurottui joka suunnalla kohti taivasta, mutta ympäröi aivan pyöreän, kirkkaan pinnan, kuin jättimäisen käärmeensilmän.

Todellisuudessa silmä oli käärmeennahkamuurin aitaama musta järvi.

Lohikäärmesydän makasi mykistyneenä muurin vieressä mustan järven rannalla ja päätyi lopulta siihen, että sen täytyi olla toisella puolen muuria. Vai kuinka se oikeastaan olikaan?

Lohikäärmesydän oli aivan ymmällään, mutta sen käärmeensydämessä oli herännyt jotain, tunne, jota se tuskin tunnisti; ihmetys. Se kumartui varovasti järven partaan yli ja huomasi jotain tummassa vedessä. Pelästyneenä se heittäytyi taaksepäin ja jäi makaamaan sydän hakaten. Mikä se oli? Joku asui mustassa järvessä, mutta kuka? Lohikäärmesydän ei uskaltanut katsoa uudelleen alas järveen, ja sydän laukaten se luikerteli ylös muurille niin nopeasti kuin voi päästäkseen pois järveltä. Muurin korkeimmalla kohdalla se menetti taas tasapainonsa, putosi ja sulki silmänsä, kunnes jokin kova pysäytti sen putoamisen. Helpotuksekseen se huomasi tunnistavansa, missä oli, ja sen ympärillä nousivat läpitunkemattomat muurit joka suuntaan. "Olen taas tullut takaisin", ajatteli Lohikäärmesydän, "mutta missä olen ollut ja mitä se oli, mitä näin?"

~ * ~

Sen päivän jälkeen Lohikäärmesydämen elämä oli muuttunut. Sen sijaan, että ajattelisi alituiseen muuria ja käärmeennahkoja, sen mielen täytti se, mitä oli tapahtunut sen pudottua alas muurilta. Se ei tiennyt, oliko järvi muurin sisä vai ulkopuolella, eikä se myöskään tiennyt, kuinka pääsisi sinne uudestaan. Lohikäärmesydämen oli vaikea jatkaa samoin kuin ennen, koska ihmetyksen tunne kasvoi ja sen ajatukset palasivat koko ajan mustalle järvelle.

Niinpä eräänä yönä, kun Lohikäärmesydän makasi valveilla ja tuijotti ylös sitä vähää, mikä taivaasta näkyi, se teki päätöksen: sen täytyy yrittää löytää takaisin järvelle. Sen sydämessä oli syntynyt uusi tunne, kaipuu. Lohikäärmesydän alkoi etsiä keinoa päästä takaisin siihen salaperäiseen paikkaan kiipeämällä ylös muurille ja yrittämällä toistaa sen, mitä tapahtui aikaisemmin, mutta se ei toiminut ja Lohikäärmesydämen epätoivo kasvoi. "Se oli kuitenkin kaikesta huolimatta vain uni", se ajatteli kaihoisin sydämin.

Eräänä iltana, kun hämärä laskeutui muurin yläpuolelle, se luikerteli hitaasti ympäriinsä masentuneena ja ilman päämäärää. "Minä luovutan", se ajatteli. Nyt Lohikäärmesydän tarkkaili muuria kuin näkisi sen ensi kertaa ja antoi katseensa liukua satojen, tuhansien yhteen liitettyjen käärmeennahkojen yli. Se oivalsi, kuinka synkältä ja elottomalta muuri näytti, ja yhtäkkiä, ensimmäistä kertaan elämässään, se käsitti, kuinka väsynyt oli muuriin ja kuinka merkityksettömältä sen tehtävä tuntui. Nyt se toivoi entistä enemmän löytävänsä takaisin tummalle, peilityynelle järvelle ja paloi halusta ottaa selvää, kuka siihen piiloutui. Lohikäärmesydän kierteli ympäriinsä yhä tihenevässä pimeydessä tietämättä, minne menisi. Silloin se huomasi heikosti loistavan hohteen eräässä kohdassa muuria. "Valon täytyy tulla toiselta puolelta", ajatteli Lohikäärmesydän. Sen sydän hakkasi, kun se lähestyi heikkenevää valopistettä. "Ei, ei", huusi Lohikäärmesydän, kun valo alkoi kadota, ja se heittäytyi eteenpäin ja alkoi repiä irti päällimmäistä käärmeennahkaa.

Nahka nahkalta se jatkoi koko yön siitä huolimatta, että oli aivan pimeää, ja monen tunnin jälkeen muuriin oli muodostunut pieni aukko. Viileä tuulenhenkäys virtasi ulos aukosta, mutta Lohikäärmesydän ei nähnyt mitään muuta kuin tiiviin pimeyden eikä läpi meno onnistunut. Sydämessään se tiesi, mitä sen täytyi tehdä ja että se oli ainoa asia koko maailmassa, joka merkitsi jotain. Epätoivoinen kaipaus kasvoi kuin palava soihtu sen pienessä käärmeenruumiissa ja sai sen kokoamaan viimeiset voimansa ja heittäytymään vasten aukkoa - ja yhtäkkiä se oli toisella puolella.

~ * ~

Järvi oli hiljainen ja peilityyni ja pimeää taivasta valaisivat miljoonat välkkyvät tähdet, jotka heijastuivat järven tummasta pinnasta. Lohikäärmesydän kumartui varovasti vedenpinnan ylle ja aivan kuten aiemminkin, se näki vedenelävän ja huudahti: "Kuka sinä olet?" Olento ei vastannut, vaan tuijotti Lohikäärmesydäntä silmät selällään ja Lohikäärmesydän kysyi uudelleen: "Kuka sinä olet?" mutta ei nytkään saanut vastausta. Silloin se kumartui vielä lähemmäs olentoa ja tuijotti suoraan sen silmiin, ja juuri kun niiden päät kohtasivat - solahti Lohikäärmesydän järveen ja vajosi syvemmälle ja syvemmälle loputtoman, pimeän avaruuden halki, kunnes kaikki sen ajatukset olivat tyyntyneet ja kaikki oli aivan hiljaista.

Yhtäkkiä mustan järven pinnasta nousi hopeanhohtoinen lohikäärme, jonka suomut kimaltelivat ja hohtivat kuin tuhannet jalokivet. Lohikäärme liiteli vedenpinnan yllä, avasi loistavat silmänsä ja katseli ympärillä kohoavaa muuria. Heikosti häilyvä muisto nousi Lohikäärmeen tietoisuuteen; muisto pienestä olennosta, joka levottomana luikerteli ympäriinsä yötä päivää, ja Lohikäärme muisti myös muut olennot, lukemattomat olennot, jotka huolissaan raatoivat muurin parissa.

~ * ~

Rajaton myötätunto nousi Lohikäärmeen sisimmästä; se alkoi vatsasta ja täytti sydämen ja nousi pitkän kaulan kautta edelleen ylöspäin ja muuttui lopulta heliseväksi nauruksi. Nauru soi kuin sata kultasymbaalia ja hohtavien kipinöiden ryöppy virtasi ulos Lohikäärmeen sieraimista. Kipinät osuivat muuriin kuin tähdenlennot ja niistä tuli tulenlieskoja, jotka kasvoivat yhä suuremmiksi ja voimakkaammiksi. Kun koko muuri oli syttynyt tuleen ja paloi korvia huumaavasti jylisten, levitti Lohikäärme suunnattomat, hopeanhohtoiset siipensä, nosti päänsä ja kohosi ylös kohti taivasta. Se teki kolme kierrosta loistavan tulirenkaan ympäröimän järven yläpuolella, ennen kuin nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle kadotakseen lopulta kokonaan näkyvistä kuin odottavan yötaivaan nielemänä.